Vielä Suomessa.
Eletään marraskuun alkua 2024. Elämä mullistui reilu vuosi taaksepäin ja ostin matkailuauton. Tai retkeilyauton, jos tarkkoja ollaan. Jos ollaan vielä tarkempia, niin se mullistui jo vähän ennen sitä. Möin oman yritykseni, vanhan rintamamiestalon ja 2013 vuoden Chevy Camaron, jota kieltämättä hieman kaipaan. Myöhemmin luovuin myös tuosta -71 vuoden Chevy Novasta. Jotenkin siinä elämänvaiheessa kahden mustan Chevyn omistaminen oli erityistä. Ja onhan tuo vieläkin upea pari. Mutta elämä muuttuu ja matka jatkuu eteenpäin. Siinä kohtaa elämässä tapahtui kerralla aika paljon. Tai vähän liikaakin. Erään läheisen ihmisen menetys vaikutti myös tähän kaikkeen. Heräsi siihen, miten lyhyt elämä voikaan olla. Haaveiden ja unelmien piti muuttua teoiksi. Lausetta ”sitten joskus” ei ollut enää varaa käyttää. Asioita piti uskaltaa tehdä nyt, vielä kun jalka nousee ja terveyttä riittää.
Mutta ehkä se mullistus alkoi juuri alla olevan kuvan retkiksestä. Haave vapaudesta, juurettomuudesta ja elämän yksinkertaistamisesta. Ehkä näin jälkeepäin mietittynä myös jonkinlaisesta pakomatkasta, vaikka silloin en sitä myöntänyt. Siinä kohtaa tuntui vain, että asioista pitää irtautua. Etsiä joku rauha jostain, ladata itseä ja olla. Kerätä palaset kasaan ja rakentaa jotain uutta. Aloittaa elämä 2.0. Ajan kanssa muutos tuntui hyvältä ja olikin omalla tavallaan pakollinen. Vanhaan ei ollut enää paluuta ja sillä tiellä ollaan edelleen. Olin siinä kohtaa juuri klassinen esimerkki asiakkaasta, joita tapaan joskus matkailuautomyyjänäkin. Elämässä tapahtuu joku isompi muutos ja se järisyttää omaa arvomaailmaa. On muututtava itsekin ja hypättävä pois oravanpyörästä. Ainakin hetkellisesti tai löytää jotain millä tasapainottaa arkea ja omaa mieltä. Löytää joku henkinen tila missä on hyvä olla. Se että päädyin tuossa elämän kohdassa Misevaan myymään matkailuautoja, on vielä oma tarinansa. Johon varmasti päästään tämän blogin aikana.
Ajatus matkailuautosta ja sellaisen omistamisesta oli vieras vielä muutama vuosi takaperin. Täysin vieras, mutta elämän kulkiessa omia polkujaan sen hankkiminen alkoi kiehtoa. Ehkä se oli juuri vapaus mitä autolla kulkeminen antoi ja minimalismi jota autossa oli pakko toteuttaa. Oli luovuttava asioista, että uusi elämä pystyi alkamaan. Ja se kävi silloin järkeen. Aikalailla alussa olikin ajatus peltikorisesta retkeilyautosta tai omassa mielessä varmaan seikkailuautosta. Jotenkin se pakussa eläminen alkoi kiehtomaan ja viimeistään Aino Huilajan dokumentin katsottuani olin myyty. Siitä alkoi oman auton etsiminen, eikä loppujen lopuksi mennyt kovin kauan kun sopiva löytyi. 2007 vuoden Citroen Jumper, jonka nimeksi tuli Ruurikki. Ostopäivän, Ruurikin päivän mukaan. Ensimmäinen urbaani puskaparkki löytyikin Eiran Rannasta. Kutosen raitionvaunun päätepysäkin läheltä. Auto oli vielä silloin täysin tehdasvalmisteinen, eikä muokattu mitenkään. Muistan miten hauskaa ja jännittävää oli viettää yö parkkiksella. Kuunnella raitiovaunun kiskojen kirskuntaa ja läheisen padelkentän ääniä. Paikan teki vielä erityisemmäksi se, että olin viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni noilla kulmilla, Punavuoressa. Se tuntuikin kuin olisi palannut juurilleen. Takaisin aloituspisteeseen.
Impulsiivisena ihmisenä hankintaprosessi meni pitkälti niin, että kun sopiva auto löytyi, niin kävin ostamassa sen. Ilman mitään kyselyitä, ilman mitään koeajoa, olin vain päättänyt, tämä se on. Toki makutuomareita nopeasti konsultoitiin, mutta päätöksenteko oli aika suoraviivaista. Nyt kun autoja ja vaunuja on myynyt itse kohta vuoden, niin ymmärtää että olin ainakin helppo asiakas. Enkä ihan järkevimmästä päästä. Yleensä matkailuautoja ostaessa on hyvä selvittää muutama perus juttu. Vaikka meillä Misevallakin tehdään autoihin aina tulotarkastukset ja kosteusmittaukset, niin monesti ihmisiä kiinnostaa huollot, korjaukset, omistajahistoria ja erityisesti nuo kaksi ensin mainittua. Ja sitä vartenhan me myyjätkin siellä ollaan. Kerrotaan kaikki avoimesti mitä matkailukulkineesta tiedetään ja toivotaan, että asiakas löytää itselleen sen millä pääsee toteuttamaan unelmiaan.
No miten päädyin Misevalle töihin? Olin reissussa retkeilyautolla Euroopassa ja mietin että jotain töitähän olisi kiva olla kun palataan takaisin. Miksei siis matkailuautomyyjä? Ei ollut edes oma ajatus hakea, mutta idea kuulosti hyvältä ja ei muutakuin tuumasta toimeen. Työhaastattelut käytiin etänä, Espanjassa, Portugalissa ja Ranskassa. Oltiin silloin juuri tienpäällä, mutta onneksi hyvien yhteyksien varrella. Aika nopeasti Misevasta tuli yrityksenä lämmin tunne, fiilis että tuonne olisi kiva päästä. Hakusessa oli samaan aikaan muutama muukin paikka ja rekryissä saa yleensä jonkinlaisen pintapuolisen kuvan työpaikasta. Ja näin jälkeenpäin voi sanoa että tuo ensimmäinen tunne hyvästä duunipaikasta osui kyllä nappiin. Kuvassa muuten ensimmäinen myyty auto, sen nimeksi tuli Pentti.
Niin ja miten päädyin sinne Eurooppaan? Ajatus kypsyi oman aikansa, matkaseuraa oli tiedossa ja miksi ei? Aika monesti juuri kuulee, että haaveillaan elämässä siitä irtiotosta. Monesti koetaan myös että joku asia elämässä on sen esteenä. Mutta onko aina vai tarvitaanko vain uskallus ensimmäiseen askeleeseen. Päätös että, ”hitto, miksi ei?” Asiakaskohtaamisina nuo on yleensä niitä kiinnostavimipia. Päästään inspiroimaan toisiamme puolin ja toisin. Vaihtamaan ajatuksia omista arvoista, kokemuksista ja elämästä. Välillä keskusteluissa sukelletaan aika syviinkin vesiin. Näissä kohtaamisissa työ on tarjonnut itselle jotain sellaista, mitä en ikinä olisi aavistanut saavani Misevalla. Ja se on ollut kyllä ihan mahtavaa. Työ on tarjonnut jotain syvempää kuin pelkkää myyntityötä. Aitoja elämän kohtaamisia.
Matkailuautomyyjänä juuri asiakaskohtaamiset onkin kiinnostavia. Juuri sen takia että yleensä ihmiset tulevat etsimään auton tai vaunun kautta omaa vapaa-aikaa, seikkailuja sekä rentoutumista. Auto tai vaunu ei ole vain kulkine muiden joukossa. Se on paljon enemmän. Tälläkin viikolla tapasin pariskunnan jolla oli kahdeksas auto menossa. Karavaanarielämän he olivat lopettaneet nyt kolme kertaa, mutta silti veri vetää aina uusille reissuille ja seikkailuille. Pitkän linjan karavaanareiden kanssa on huippukiinnostava päästä juttelemaan ja kuulemaan heidän ajatuksia elämästä. Mieleen on jäänyt myös kaksi pariskuntaa, jotka aloittivat autolla matkustamisen Euroopassa joskus 70-luvulla. Ja sattui vielä niin että molemmilla pariskunnilla oli ollut rättisitikka. Ilmeisesti hyvä reissukaveri siihen aikaan. Ranskassa tuli ikuistettua alla oleva upea keltainen ”Rättäri”. Olisi varmasti melkoinen seikkailu lähteä moisella kiertämään Eurooppaa tänäkin päivänä.
No mikä tarkoitus tällä blogilla on? Tarkoitus on kertoa matkailuautomyyjän arjesta ja myös reissuista autolla. Pääpaino jälkimmäisessä. Vakituista asuntoa ei ole ja henkinen koti kulkee retkiautossa. Konkreettiset seinät ja katto löytyy kyllä tarvittaessa Suomestakin. Parin varaston ja yhden makuuhuoneen muodossa. Näin on ollut reilun vuoden, eikä tällä hetkellä ole oikein mitään syytä miksi asuntoa hankkisi. Seikkailut autoissa saa edelleen jatkua. Monikossa sen takia, että asuttavia autoja on useampi. Esimerkiksi tuollainen Misevan sininen Volkkarin T3, jota myös tölkiksi sanotaan. Blogin aikana tulee varmasti nuo muutkin esiteltyä. Kannattaa siis pysyä kuulolla.
Seuraava seikkailu on jo tiedossa ja pääsette siihen mukaan. Nimittäin tämä talvi on tarkoitus viettää etelässä, jossain Kreikan suunnalla. Tarkempaa suunnitelmaa ei ole, mutta se muotoutuu reissun edetessä. Tarkoitus kuitenkin päästä nauttimaan valosta ja lämmöstä, uusista maisemista sekä avartaa omaa maailmaa matkustaen. Aion ottaa läppärin mukaan, napsia kuvia ja kertoa blogissa matkasta Euroopan läpi ja takaisin. Kuinka siihen valmistaudutaan, minkälaisia paikkoja reissussa tulee eteen ja miten kaikki tienpäällä sujuu. Viime reissulla ei säästytty kommelluksilta ja jollain tasolla siihenkin pitää aina varautua. Ei kai se muuten olisikaan seikkailu. Tervetuloa mukaan.
Matkaterveisin,
Mirko Kekkonen